Tästä tekstistä piti tulla Pyryn alokasluokan liikkeiden analyysipäivitys, mutta nyt lipsahtaa hieman. Laitetaan myöhemmin näistä liikkeistä erikseen päivityksiä. Tuumaillaan tässä nyt poikien treenaamista enemmän yleisellä tasolla. Välillä on aina hyvä pistää mustaa valkoiselle - se helpottaa harjoittelua jatkossa. Jos jotain tulee treenatessa mieleen, jää se yleensä sinne treenikentälle. Pyryn kohdalla haluaisin erityisesti, että perusasiat olisivat todella hyvin kunnossa eikä niistä lipsuttaisi. Vertailukohtana on Onni, jolle välillä sanottiin muissa treeneissä tokokäskyjä ja niiden toteutumisesta välillä lipsuttiin. Nyt Onnillakin on omat käskynsä muun muassa maahanmenoon, odottamiseen ja sivulla kulkemiseen.

Pyryn kohdalla tarkoituksena olisi myös harjoitella ylempien luokkien liikkeitä pienissä paloissa. Tämä tarkoittaa ehkä yhtä tai kahta muuta liikettä mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Tässäkin on Omenan kanssa toimittu toisin. Omasta mielestäni saa olla aika tarkkana siitä mikä on liikaa ylempien luokkien liikkeitä ja mikä ei. Esimerkiksi liikkeestä maahanmenossa voisi opetella häiriöitä jo alusta asti ja noutajille tehdä kapulanoutoja jo alokasluokasta alkaen. Seuraamiskaavioita taas ei kerralla kannata rysäyttää paljoa vaikeammaksi. Se vaikuttaa mielenkiinnon ylläpysymiseen ja treenamisen fiilikseen. Hyvänä nyrkkisääntönä voi pitää sellaista, että treenin epäonnistuessa pakitetaan taaksepäin sellaiseen asiaan missä onnistuminen tuli. Sitten pilkotaan uutta asiaa pienempiin paloihin ja opetellaan pikkuhiljaa.

Se, missä tahdissa uutta opetellaan, riippuu niin paljon ohjaajasta ja koirasta: koiran ikä, oppimisen nopeus, ohjaajan ahkeruus ja paneutuminen ja niin edelleen. Nopeasti ei kannattaisi ainakaan luokkanousujen ja titteleiden vuoksi edetä. Silloin riskinä on homman muuttuminen puurtamiseksi ja koira ei välttämättä ehdi edes oppia alempien luokkien asioita. Eli Pyryllä ei vielä lähdetä opettelemaan ruutua eikä tunnaria, hih...  Tokossa kuitenkin uusi rakentuu poikkeuksetta vanhan päälle. Tätä asiaa olen Onnin kanssa varonut kenties liikaakin ja siinä ollaan jääty polkemaan paikalleen. Sekin syö motivaatiota tekemisestä. Ainakin kapulanoutoja olisi saanut tehdä Onnin kanssa jo aiemmin, nyt se on asiasta niin intona, että noutaminen on ollut aika kauheaa katsottavaa. Nyt ollaan pikkuhiljaa saatu sitä korjattua.

Poikien kanssa ei olla edes vakavasti ajateltu minne asti tokoa harjoitellaan tai käydään kokeissa. Toisaalta, miksi edes pitäisi? Kaikille olen varmaan pahoinvointiin asti muistuttanut, että niin kauan kuin tuntuu mukavalta - niin kauan harjoitellaan. Välillä tulee melkoisia epätoivon hetkiä kun itse tekee asioita väärin, mutta sellaiset asiat unohtaa nopeasti onnistumisten tullessa. Toko ei välttämättä ole Äiskälle se kaikista oikein laji, kun jännitän välillä todella paljon ja elän pikkuisen liiankin tunteella. Koiraharrastusta kannattaisi pitää matkana itseensä. Uutta opitaan uutta hihnan molemmissa päissä ja sulaudutaan yhteen. Tai kuten Äiskän yli-inhimillistämä Pyry toteaisi: "Mie tiiän, että myö ollaan tiimi!". Töhölauma ja sen kanssa harrastaminen tuo koko perheelle iloa ja auttaa jaksamaan arjessa. Loppujen lopuksi: matka on tärkein, ei se päämäärä.