Eilen päräytettiin poikien kanssa illalla kahdeksan maissa hallitreeneihin. Olisiko siinä vaiheessa pitänyt miettiä treenin järkevyyttä, kun en muistanut laitoinko autoon käsijarrun päälle jättäessäni sen pysähdyksiin. Noh, ei kait siinä. Ensiksi Pyry autosta ulos ja menoksi. Pyry oli ensimmäistä kertaa sisällä hallissa, mutta se meni yllättävän hyvin. Aluksi pidin hihnaa kaulassa, mutta paremminhan tuo näytti ottavan kontaktia ollessaan vapaana. Otimme siinä ehkä maksimissaan viiden askeleen seuraamisia ja palkkasin kanipallolla. Luoksetuloa teimme ihan reilulla matkalla. Kakara pysyi paikallaan siellä, minne sen jätinkin. Ongelmat alkoivat sitten siinä vaiheessa, kun kutsuin sen luokse. "Mie tiiän, että miun Äiskällä on kanipallo käessä!". Joo, loppu onkin historiaa. Mitä saadaan, kun yhdistetään vajaa neljäkymmentä kiloa villisti vellovaa lihaa, neljä päättömästi sutivaa koipea, miniatyyrikorvat ja äärettömästi intoa. No. Pyryn luoksetulo. Ei se haittaa, jos Äiskän polvilumpiot on edessä tai jarrut ei toimi, "mie tiiän, että mie juoksen kovvaa!". Muutama tällainen, sitten loppuriehkasut ja koira autoon. Loppua kohti luoksetulo parani. Tyytyväinen olen ottaen huomioon häiriön määrän, hihnalenkin (en ehtinyt ennen pimeää viemään metsään poikia) ja kellonajan. Seuraamisen rakentamista jatketaan rauhassa ja luoksetulossa alan namikädellä ohjata oikeaan paikkaan. Lisäksi täytyy tehdä harhautuksia ja yllättäviä hyppyjä, jotta ei törmää.
Onni onkin sitten oma lukunsa. Ei hyvää päivää mikä jätkä. En ole ihan varma olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Ensin seuraamista. Analyysi: hullua riekkumista, edistämistä, väljyyttä, hyppypyppykoikkaloikkaa ja yleistä töhistelyä. Monttu jäi auki. Siinä vaiheessa, kun Onni teki tällä tavalla (ilmekin oli suurin piirtein sama), päässä löi ihan tyhjää. Onko tämä koira vai Pelle Hermanni? Ei enää koskaan treenejä tähän kellonaikaan eikä pelkän hihnalenkin jäljiltä. Nyt vasta huomaa, että meidän kaiffareilla menee pikkusen yli, jos eivät pääse juoksemaan vapaana.
Sitten tein liikkeestä seisomista ja meni kahdesti maahan. Lopuksi muisti mitä piti tehdä ja onnistui. Luoksetulo jees. Pysäytyksessä sitten pysähtyi ja en odottanut käskytystä, kun pää oli sen verran sekaisin siinä vaiheessa. No, koira tuli luokse niin kuin piti. Sen jälkeen koira puoliväliin luoksetulopaikkaa, jätin seisomaan ja menin toiseen päähän kutsumaan luokse. En ehtinyt sinne, kun Matikainen hiippaili agenttina perässä. Kuvitelkaa ihminen, joka itkee ja nauraa yhtä aikaa. Semmoinen ilme Äiskällä oli. Ei kun uusiksi. Kun olimme saaneet kaaoksen kuriin, lopetettiin nuo liikkeet onnistumisiin. Sitten hyppy. Jes! Matikainen on alkanut hyppäämään suorempaan ja istuu hyvin käskystä. Tässä ei mitään hätää. Lopuksi kerran kapulanouto. Miettikää: kapulanouto. Ontuvien treenien jälkeen. ONNILLE. Ei mitään järkeä. Noh, milloinkas meidän treeneissä olisi Onni lähti ensimmäisellä käskyllä, pysähtyi kapulan luo ja toi nätisti luokse! Jihuu! Koirasta kyllä näki, että sen olisi tehnyt mieli alkaa pelaamaan sillä. Jätti kuitenkin väliin. Olin jo lähdössä pois, kun halusin ottaa vielä pienen pätkän seuraamista. Tämä siksi, että loppuun jäisi vielä hyvä fiilis molemmilla siitä. Koira oli huomattavasti jo rauhoittunut, vaikka kävikin kierroksilla. Palkkaa vetopatukalla ja koira konttiin.
On se hyvä, että tulee vaihtelevalla menestyksellä näitä treenejä. Muuten eitä ei huomaisi missä tekee mokia ja mitä asioita täytyy ottaa huomioon. Näistä treeneistä opin paljon enemmän kuin esimerkiksi tiistain ohjatusta harjoittelukerrasta. Oppimiskerrat voisivat olla mielummin vaikka koepäivän jälkeen kuin ennen sitä. Jos olo käy kovinkin epävarmaksi niin aina osallistumisen voi perua. Ei nämä ole elämän tärkeimpiä asioita kuitenkaan, ehtii sitä myöhemminkin. Iloinen olen myös siitä, että "epäonnistumisista" en vaipunut ynnykkään. Joskus olisin saattanut vetää pienet draamat aiheesta ja ripotella tuhkaa hiuksiini. Ja hyvä näin, tänään kun asiaa katsoo niin ei ne treenit ehkä niin huonot olleetkaan. Ehkä on tottunut vain liian hyvälle näiden koirien kanssa, kun antavat useimmiten ohjaajan virheet anteeksi ja paikkaavat itse. Varsinkin Onni. Hei, miehän saatan ensi kesänä lähteä tällä asenteella vaikka kauhujen jorpakkoon treeneihin! Tai no...
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.