Allekirjoitan tämän ajatuksen ainakin meidän poikien osalta täysin. Niillä on niin paljon kivempaa kahdestaan! :) Ne nukkuvat porukalla, painivat, leikkivät, tekevät koiramaisia juttuja ja ennenkaikkea pitävät seuraa toisilleen. Onni olisi varmaan vielä rauhallisempi ellei Pyryä olisi kuvioissa ja en ole ihan varma mitä sitten tapahtuisi jos Oo olisi rauhallisempi. Toisaalta, jos Onnia ei olisi alussa ollut esimerkkinä Pyrylle, se varmaan kiipisi pitkin seiniä ja olisi vieläkin villimpi mitä se nyt on. Homma toimii siis molempiin suuntiin.
Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä myös siitä, että ensimmäinen koira pitäisi kasvattaa nuoreksi aikuiseksi ennen uutta koiraa. Tämä juurikin sen vuoksi, että se ei jää pennun ympärillä pyörivän härdellin jalkoihin ja varjoon. Onko olemassa jotain surullisempaa? Tai otetaan uusi pentu harrastusmielessä, jos edellinen koira ei ole "tarpeeksi hyvä" harrastamaan jotain lajia (tämmöistä ei toivottavasti tapahdu). Terveyteen ja ikään liittyvät syyt ymmärrän, mutta missä kohtaa tässäkin menee raja, jolloin koira on liian kipeä harrastaakseen yhtään mitään? Eikös aina voi puuhastella edes jotain? Onko se miten mielekästä elämää, jos ei pysty tekemään muuta kuin hengailemaan? Varsinkin sellaisten rotujen kohdalla, jotka on luotu puuhastelemaan. Enkä tarkoita kilpailemista jossain lajissa. Koirahan voi olla hieno harrastuskoira ilman koestartteja. Näitä olen joskus yön pimeinä hetkinä miettinyt.
Mutta on se hienoa, että on mahdollista ottaa kaveri omalle koiralle. Porukassa on voimaa :)
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.