Tänään on ollut varsinainen puuhapäivä. Raivasin itselleni vapaapäivän ja päätin viettää sen töllöjen kanssa. Aamupäivästä leikattiin koko porukalta pahimmat tassukarvat pois, tuntuu tuo lumi tarttuvan pikkuisen liian hyvin tassunpohjiin. Kaikki otti nipsimisen levon kannalta ja Pyry piti herätellä tuokion loputtua. 

Sitten lähdettiin hakemaan auto illaksi käyttöön. Matkattiin jalkaisin noin tunnin verran. On todella mukavaa, että koko porukka osaa kulkea nätisti hihnassa. Kenelläkään ei ole tarvetta lähteä kimpoilemaan tai vetämään minnekään. Alkumatkasta haistellaan ja hoidetaan tarpeelliset toimitukset, loppumatka köpötellään menemään. Tosin ihmisissä herätti jonkin verran hilpeyttä tuo meidän meno. Pääasia varmaankin, että suurin osa vastaantulijoista nauroi itkemisen sijaan. Vappu käveli poikien keskellä ja molemmat olisivat halunneet olla mahdollisimman liki sitä. Minusta tuntuu, että Pyry on vähän ihastunut Waspiin. Olen yrittänyt kertoa sille, että se on tämän mummo. Ei auta. Voi noita teinejä. Onnilla on vain läheisyydenkaipuu, joten se haluaa nuohota Vapussa koko ajan. Mummo itse ei paljoa välitä, lähinnä ahdistuu poikien lähentely-yrityksistä. Vaan läheisyys lämmittää (Pyryn korvat on niin pienet, että ne lepattaa tuulessa):

Siinä työpaikan liepeillä tehtiin Onnin kanssa tokotreenit. Otettiin hieman seuraamista, ruutua ja voittajaluokan luoksetuloa. Piti ottaa videokuvaa treeneistä, mutta kesken treenien huomasin saaneeni yleisöä. Jostain varaston ikkunasta katsoi porukkaa meidän tekemisiä. Varmaan herätettiin taas jonkun verran hilpeyttä, ainakin ilmeistä päätellen. Ruutu tehtiin ihan muutaman kerran eri suunnista ja joka kerta onnistui. Siihen alkaa selkeästi tulla nyt varmuutta. Luoksetulosta pysäytykset Onni turasi kerran, mutta se meni minun piikkiin. Äänensävy oli ihan väärä, mutta korjasin sen ja sitten pysähtymiset sekä seisaalleen, että maahan luoksetulosta onnistuivat. Pitäisi muistaa tuo äänenkäyttö. Ei olla tuota liikettä otettu vähään aikaan ja sen kyllä tuosta huomasi.

Tämän jälkeen vein vielä koko porukan metsään juoksemaan pitkin moottorikelkkauria. Meinasi tulla kohtalokas reissu. Autotietä ei oltu aurattu ja tuuli oli juoksuttanut lunta niin, ettei tien reunojakaan tahtonut erottaa ojanpenkasta. Pois tultaessa matkalla oli jyrkkä ylämäki. Ajattelin ajaa hiljaa, etten vahingossakaan saa nokkakolaria aikaiseksi kenenkään kanssa. Kuningasajatus. Auto nyyssähti keskelle mäkeä ja siihen jäätiin sutimaan. Takapainoahan oli vain sata kiloa koirien ansiosta. Lisäksi olivat huohottaneet takalasin ihan huuruun ja sivupeilit olivat jäiset. Siinä sitä sitten valuttiin taaksepäin sokkona. Kukaan muu ei saa tällaisia tilanteita aikaiseksi paitsi Äiskä. Jotenkin sompailin auton takaisin alas ja sitten otin sellaiset vauhdit, että töllöillä hakkasi päät pitkin takakonttia. Auto ulvoi tuskissaan, mutta ylös päästiin. Ei varmaan tarvitse ihan heti ajaa itseään moiseen loukkoon. Etureidet on vieläkin maitohapoilla, kun melkein seisoin polkimilla. Huopatossut painoi kahta poljinta yhtä aikaa enkä silti meinannut saada yhtään pedaalia pohjaan. Se johtuu näistä vertikaalisista rajoituksista: en voi käsittää miksi autoista ei rakenneta sellaisia, että penkkiä saa vieläkin enemmän siirettyä eteenpäin. Minun tapauksessa penkki on niin edessä kuin sen saa ja siltikään ei tarpeeksi lähellä. Kerran kauhujen Pösössä lipsahti kumimatto kaikkien polkimien päälle kesken ajamisen, kun penkki oli liian lähellä.

Illalla lähdin vetämään tokotreenejä, mutta yksi ainoa oli tullut pakkasista johtuen paikalle. Sää olikin kiristynyt illaksi ja pakkasta oli -20. Onni oli mukana ja tein sillä vielä minitreenin traumatisoituani sen yhden ainoan paikalle tulleen tolleriparin. Kaverina meillä oli Vippi. Tuo parikymmentä astetta pakkasta on ehdoton treeniraja meille. Koira varmasti tarkenee, mutta minä en. Joku mukavuusalue kuitenkin. Kovan onnen autoilupäivä meinasi saada loppuhuipennuksen siitä, kun sähköavaus ei toiminut. Muistin, että Iskä oli aiemmin tänään kertonut normaalilukon olevan jumissa. Siinä sitten oltaisiin jäädytty Opon kanssa jonnekin varikkoalueelle. Sain avaimen kuitenkin tovin ähräyksen jälkeen lukkoon. Taisin koittaa painaa sähkönappia jopa hampaalla. Nyt se ei ainakaan toimi. En kyllä hetkeen ole ajamassa autolla, sen verran karu päivä oli. Jalkapatikka on selkeästi minun ja koirien juttu. Nyt alan parantelemaan ajotraumojani Puskapostin Juhlanumeron parissa. Pohjois-Karjalan Noutajakoirayhdistys täyttää tänä vuonna 30 vuotta ja jäsenlehdestä on tehty kunnon juhlanumero. Paljon luettavaa, om nom nom.

...Nyt tuli kauhea aavistus. Olikohan se lainkaan takalasin lämmitysnappula, jonka laitoin illalla päälle. Etten vain ole ajanut hätävilkut päällä? Ei se ikkuna nimittäin yhtään sulanut, sitä ihmettelinkin. Onneksi Iskä ei lue tätä blogia.