Kuluneet viikot ovat olleet melkoista tunteiden vuoristorataa Onnin tokoilun suhteen. Tasaisesti olemme harjoitelleet voittajaluokan liikkeitä, mutta tunnistusnouto on mättänyt ja pahasti. Harjoituksissa olen tähän asti käynyt viemässä yhden tunnistunoutokapulan (2 x 2 x 10 cm) jonkin matkan päähän ja pyydän Onnia hakemaan tämän yhden ainoan kapulan.

Lopputulos: koira juoksee kapulalle tai jonkin matkan päähän sen yli, pysähtyy ja jää katsomaan minua. Tulkinta: paineistuminen.

Mysteeriksi jää mistä se paineistuu ja kuinka voisin tilannetta korjata. Liikkeen pienempiin paloihin pilkkominen ei ole auttanut. Koira kyllä toisella käskyllä tuo kapulan, mutta tuijottelu ei oikein ole miellyttänyt minua. Onko koira tottunut tsemppaamiseen ja kehuihin, että jää odottamaan niitä kapulalle? Vai jääkö se odottamaan jatko-ohjeita? Todella ahdistava tunne, kun et tiedä mitä koira yrittää sanoa.

Varsinkin toissapäiväiset harjoitukset tunnarin osalta menivät metsikköön muiden liikkeiden mennessä normaaliin tapaan. Eilen päätin tehdä jotain radikaalia. En ikinä suosittelisi tätä metodia minkään liikkeen kanssa, mutta Äiskä on pöllö. Oikein emäpöllö. Vaikeutin siis harjoitusta. Lisäsin muutamaa muovipussia käyttäen yhden "hajuttoman" tunnarikapulan vähän matkan päähän siitä kapulasta, jota olin pitänyt sisällä ja johon oli tarttunut minun haju.

Lähetin koiran ja se juoksi kapuloille, haisteli ja palautti ihan oikean kapulan sivulle. Siis mitä? Toistin pari kertaa. Sama juttu. Sehän tekee ihan oikein! Lisäsin vielä yhden hajuttoman kapulan. Jälleen sama kaava: haistelu, oikean poimiminen ja palautus. Lopulta lähetin koiran noin viiden metrin päästä kolmelle kapulalle, joiden välissä oli noin kymmenen senttiä väliä. Tämäkin onnistui, joten nopeasti pillit pussiin ja kunnon jackpot –palkka.

Hyvä etten alkanut itkeä tursuamaan, kun Onni mätti minun kinkkupastaa naamaansa (en sen pastan,vaan tuon onnistumisen vuoksi). Olenko tehnyt liian helppoja harjoituksia? Miten se tiesi mitä piti tehdä? Oskarilla on selkeästi ollut jotain hiljaista tietoa tunnistusnoudon suhteen. Varmaan se on kuunnellut, kun olen tuota liikettä ääneen murehtinut. Tämän takia tätä tehdään: onnistumisen jälkeinen tunne on niiiin mahtava! Vielä kun näkee miten koira on ihan liekeissä aidoista, vilpittömistä kehuista. Onnistuminen ruokkii hyvää fiilistä. Huh huh… Matikainen on ihmekoira.

Nyt maltilla eteenpäin, jotta saan säilytettyä tämän fiiliksen tekemisissä ja saadaan tehtyä laadulla nuo harvat tunnarinoudot.