Ei olla moneen päivään puhuttukaan taas siitä, mikä maailmaamme pyörittää. Niin taas - tottelevaisuuden treenaamisesta. Sunnuntaista tähän päivään olemme ottaneet joka päivä treenit Pyryn kanssa. Sunnuntaina hurautimme paikallisen parkkihallin ylimpään kerrokseen Ryydigerin kanssa. Mukana olivat Maisa, Lilja, Helevi Hakkarainen sekä Jerry. Mikä järki on lähteä harrastamaan koiran kanssa parkkihalliin? Omat puollot tällaisen treenin suosimisesta on ensisijaisesti häiriössä. Toissijaisesti siinä, että kyseessä on rajattu, ns. "turvallinen" tila. Sunnuntai-iltana pienen kaupungin parkkihallin ylimmässä kerroksessa ei ole koskaan näkynyt liikettä Allekirjoitan itse sen faktan, että koiran tulisi olla vapaana tokotreeneissä. Siinä yhteistyö on parempaa ja ohjaajakin joutuu tekemään enemmän hommia, että koira pysyy hanskassa. Näin riski hihnasta nypyttelyyn pienenee. Sen vuoksi peukut siis parkkihallille.

Itse treenit jäivät hieman tyngäksi osaltamme, sillä Äiskän piti joutua vetämään paikallisen vesipelastusseuran tokokurssia. Pyryn kanssa tehtiin muutama luoksetulo. Jos kerron, että Pyryn uusi lempinimi on BoneCrusher (LuunMurskaaja) niin voitte varmaan päätellä mistä moinen tulee. Edelleen ensimmäisten luoksetulojen osalta kannattaa oman turvallisuuden vuoksi ottaa käteen nami ja ohjata koira oikealle paikalle. Jarrut ovat pahasti hakusessa, vaikka koira hakeekin oikean perusasennon liikkeen lopuksi. Mitäs muuta me otimme... Liikkeestä maahanmenoa ja hyppyä taisi olla. Ihan ok meni, ei mitään loistamista eikä ihan turaamistakaan.

Eilen käytin koulun jälkeen molemmat pojat yksitellen treenaamassa läheisellä kentällä (huh, mikä homma!). Ensin Pyry, kun se on sellainen hosuja. En voi kuin ihmetellä tuota pikkumiestä. Kun päästiin kentälle, leikittiin siinä hieman ja otettiin kontaktia. Sitten seuraamista. Jos Onni olisi tuon ikäisenä tehnyt moista seuraamista, olisi minulla varmaan valunut vähintäänkin hunajaa housun lahkeesta. Teimme rytminvaihdoksia, käännöksiä, täyskäännöksiä molempiin suuntiin... Ja ilman, että kättä olisi ollut apuna! Hyvistä pätkistä aina nakkasin joko lelun taaksepäin tai annoin namin ja vapautin. Melkein itketti. Äiskän pieni mies, joka ei pysy koskaan housuissaan ja aina on tohotus päällä. Juustonaama, joka puhisee niin kovasti ettei aina pienillä korvillaan kuule edes käskyjä. Teimme myös perusasioiden kertaamista lyhyesti ja uutena asiana aloitimme liikkeestä seisomisen. Sanoin seiso -käskyn ja annoin namin suuhun, kävelin pois. Sinne jätkä jäi jo ekalla kerralla! Huippua! Ehkä se tästä. Jätettiin pariin toistoon, mentiin kotipihaan ja tehtiin pari hyppyä Iskän superhienon esteen kanssa. Helpottaa harrastamista huomattavasti tuo oma tokoeste! Tyytyväinen on Äiskä.

Onetskin kanssa aloitettiin luoksetulon yhteydessä maahanmenoa. Siitä ei sen enempää kuin... että poika tekee sen paremmin kuin seisahtumisen! Voin kuvitella vain sen tunteen mitä ihmislasten äidit käyvät läpi, kun jälkeläiset oppivat uutta. On niin hieno tunne nähdä "pelkän" lemmikkinsä edistyvän. Eikä varmaan edes se itse edistyminen ja uuden oppiminen, vaan nimenomaan tunne kun pelataan yhteen. Kun tekemisessä puolin ja toisin tuntuu, että luetaan toistemme ajatukset. Huh huh.

Tämä päivä olikin sitten Onnin osalta hankalampaa. Päätin tarttua härkää sarvista ja ottaa puukapulan noutamista / palauttamista esteen yli. Missään muussa ei ole hankaluutta kuin siinä, että tuo koira käytännössä tappaa sen kapulan. Pelaa, leikkii, pyörittää, kaivaa. Auta armias jos kiellät. Sitten ollaan niin herkkää, niin herkkää. Koira miettii varmaan, että parempi etten tee mitään etten tee väärin. Miksi pitää olla kaksi ääripäätä? Missä teen itse väärin, miten voin korjata? Yritin ottaa etäisyyttä esteeseen, vaihdella heiton pituutta, tehdä noutoa siten, että seinä vastassa... Mikään ei auttanut. Hieman parempi oli suoritus silloin, kun nakkasin kapulan niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja kapula vietiin vielä senkin jälkeen pidemmälle. Matkaa tuli noin 30 metriä. Eihän sitä voi kokeessa tehdä. Miksi se tekee noin? Kysymys ei voi olla enää siitä, että kapula olisi niin mielenkiintoinen. Minulla on itselläni sellaiset pelit ja pensselit näkyvilläkin toisinaan koiraa varten, että se kapula on tylsä. Ollaan tehty eri viretilan kanssa noutoa - ei juuri eroa. Olen yrittänyt tehdä tilanteesta mahdollisimman vähän stressaavan, ei auta. Eipä siinä mittään. Tämä on ensimmäinen kerta, kun en tiedä kuinka korjata jotain tilannetta. Yleensä on helppo havainnoida mitä tekee itse väärin ja kokeilla erilaisia metodeja ja variaatioita jostain. Mutta nyt ei. Ei sitten millään... Tämä asia nyt hautumaan. En halua tyytyä siihen, että haetaan tuosta liikkeestä kokeessa joku seiska ja paikataan sitä muiden liikkeiden pisteillä. Google vain laulamaan, niin jos apu löytyisi.

Vaan Pyry teki taas hienosti. Puuhkutusta, kiemurtelua, hääräilyä ja hillumista. Vaan odottakaas, kun tulee tekemisen aika. Silloin Pyry tekee. Mie rakastan niin kovasti tuota tyyppiä. Nyt haasteena on nimenomaan kanavoida vain kaikki energia tekemiseen. Nyt aletaan harjoitella kunnolla tuota seuraamista niin avot. Perästä kuuluu. Kirjaimellisesti. Tänään oli ruisleipää palkkana Pyry ja Onni saivat tänään uudet nimet. Pyry ihan sen takia, kun se on niin iso kaveri ja nahkaa on kertynyt yli oman tarpeen. Pyryn nimi on siis Turtleseista tuttu Rasvanahka. Onni taasen on sellainen juustonaama, että nimenä on samasta sarjasta poimittu Lalli Leonardo Laktoosi Leipäjuusto. Tuntuu, että tuo kapulanouto aiheuttaa Onnille samat oireet kuin maito laktoosi-intolerantikolle. Näillä mennään eteenpäin. Ellen edelleenkään hanki sitä paljonpuhuttua elämää.

EDIT:

Ja anteeksi kovasti näitä ylipitkiä kirjoituksia tottelevaisuustreeneistä. Paljon jää pois, esimerkiksi tekniikoista mitä otan / otamme harjoituksissa. Tämä on tällä hetkellä vain se, mitä harjoitellaan. Jossain vaiheessa täytyy ottaa tehokuuri metsästyskoeharjoituksia (niitä on kasattu hyvä määrä ylös) sun muuta. Muun muassa kohta täällä susirajalla alkaa olla kelit naruhiihtoa varten. Hyvää kuntoharjoittelua pojille! Normaaleista vapaana lenkityksistä en kirjoittele tänne, ne menevät arjen mukana omalla painollaan.

Sen verran purppasen tuon vapaana lenkittelyn mukanaan tuomista ajatuksista sellaisesta, että muutama kerta peräkkäin on palveluskoirapuolen rotuja tullut vastaan, jotka eivät ole olleet ohjaajan hallinnassa. En ymmärrä ihmisiä, joilta koirat karkaavat toistuvasti hallinnasta ja tulevat haastamaan omia koiriamme, jotka tulevat kutsusta useimmiten häiriönkin alaisena luoksemme. Ja täytyy selventää sen verran, että innokkaasti ja iloisesti lähestyvissä koirissa on vissi ero koiriin, jotka osoittavat aggressiivisuuttaan ja epävarmuuttaan haukkumalla ja melkein hyökkimällä päälle. Siinä ei mitään, jos koirat karkaavat ohjaajan hallinnasta muiden koirien tullessa vastaan, itsellekin on niin käynyt. Mutta. Koiran ohjaajan olisi mielestäni kohteliasta edes pahoitella tilannetta. Lähtisinkö itse koirieni kanssa ulkoilemaan muitakin koiria viliseviin, jos on enemmän sääntö kuin poikkeus, että koira ei tule luokseni? Ei tarvitse kovinkaan suuri Sherlokki olla miettiäkseen vastausta. Se ei anna myöskään kovin hyvää kuvaa koiranomistajista. Pelkkä pahoittelu nostaisi osakkeita jo huomattavasti. Taannoin tuli kaksi noutajaa vastaan ilman omistajaa. Otin omat koirat haltuun (Pyry oli ehkä puoli vuotta - onneksi sain kiinni) ja jäin paikalleni. Katsoin koirien ohjaajaa kysymysmerkkinä. Tämä sanoi siinä vaiheessa, että "nyt en jaksa kuule saarnoja kuunnella". Kenties käynyt noin aiemminkin? Kukin taaplaa tyylillään... En tästä sen enempää avaudu. Itse olen korvessa kasvatettu, mutta jonkinlaiset käytöstavat on silti iskostuneet selkäytimeen. Ja sitä on helposti soveltanut koiraharrastamiseen. Joskus enemmän, joskus vähemmän menestyksekkäällä tavalla.

Nyrkkisääntö on kuitenkin se, että vika ei ole koirassa. Ikinä. Täytyy vilkaista narun toiseen päähän. Mihin asti saa vastaantuleva sitten mennä? Onko lupa ottaa kiinni muriseva koira? Ilmoittaa jonnekin? Omistajan asenteeseen puuttuminen todennäköisesti pahentaa tilannetta (sykolookiaa lukeneena tähän voisi heittää sellaisen hienon sanan kuin defenssit). Tämä selvästikin herättää itsessäni voimakkaita tunteita. Ehkä jossain vaiheessa tulee päivitys, jossa kirjoitan aiheesta vähän enemmän. Olipas avautumista. Vaan... piileekö siinä jokin totuuden siemen, vaikkakin rankan kärjistämisen jälkeen? No, se jää lukijoiden päätettäväksi.